Manse Pride 2025 suojelija Petja Kopperoisen puhe

Rakkaat ystävät,

Tampereella ja Tampereen sateenkaariskenellä on erityinen paikka sielussani. Todella suurella riemulla muistelen sitä, kun teininä uskaltauduin Leimareihin. Muistelen sitä tunnetta, kun koko Ylioppilastalo oli täynnä muitakin sateenkaarevia; yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että ehkä en olekaan yksin koko maailmassa. Tunsin kuuluvani yhteen suureen perheeseen.

Nostalgisoin myös sitä hetkeä, kun seisoin Tampereella katselemassa Pride-kulkueen ohilipumista. En uskaltautunut mukaan, pelko jyskytti takaraivossa. Mutta silti sydämessäni tunsin suunnatonta iloa, sillä jälleen en ollut yksin. Pirkanmaalla oli muitakin sateenkaarevia. Tunsin kuuluvani yhteen suureen perheeseen.

Mutta aivan erityisesti Tampere on jäänyt sieluuni, sillä täällä koin valaistumisen astuessani sisään Finlaysonin kirkkoon, sateenkaarimessuun. Tuntui epätodelliselta nähdä, että kirkko oli täynnä sateenkaarevia. Heitä, joita kirkko oli polkenut maahan. Heitä, joita konservatiivikristityt tuomitsevat kiihkeästi helvettiin. Tunsin kuuluvani yhteen suureen perheeseen.

Silloin päätin, että enää koskaan kirkko ei käännä selkäänsä, ei ainakaan minun silmieni alla.

Voin paljastaa, että herätysliikkeessä luuhatessani ajattelin, että miten hyvä maailma meillä olisikaan, jos jokainen ihminen olisi kristitty. Tai edes ajattelisi kuin kristitty. Kuinka sovussa koko maailma eläisi. Kuinka maailma olisi parempi paikka elää ja olla. Kuinka ihmisarvo toteutuisi kaikkialla.

Toivekuvitelmia jokainen.

Mutta nykyään ajattelen vilpittömästi, että miten hyvä maailma meillä olisikaan, jos jokainen ihminen ajattelisi kuin sateenkaarevat. Ajattelisi kuin me, jotka olemme täällä. Kuinka sovussa koko maailma eläisikään. Kuinka jokaisella olisi oikeus olla olemassa omana itsenään. Kuinka ihmisoikeudet kukoistaisivatkaan. [Toivekuvitelmia.]

Tästä huolimatta, minulle kirkko on aina edustanut yhteiskunnan sorrettujen, alistettujen, heikommassa asemassa olevien puolustajaa. 

Onko tämä toteutunut?
No ei todellakaan.

Kirkko on täynnä syrjiviä rakenteita. Syrjintää. Halveksuntaa. Ohikatsomista. Torjumista.

Vaikkei minulla ole kirkossa minkäänlaista auktoriteettia, pyydän silti anteeksi. Pyydän anteeksi koko kirkon puolesta sitä, että kirkko on epäonnistunut. Me olemme epäonnistuneet suojelemaan, pitämään huolta, hyväksymään. Kirkossa on torjuttu sateenkaarevia. Syrjitty. Halveksittu. 

Anteeksi.

Me olemme yrittäneet olla parempia. Kirkon sisällä tehdään aktivismia, pidetään sateenkaarevia esillä, yritetään muuttaa kirkkoa, jotta kirkko aidosti puolustaisi sorrettuja, jotta jokainen voisi kokea olevansa yhtä suurta perhettä - myös kirkossa.

Kirkossa tehty vaikutustyö on myös tuottanut hedelmää – vihdoinkin. Viime viikolla piispainkokous antoi pastoraalisen ohjeen, jossa kaikki avioliitot asetettiin samalle viivalle ja samalla jokainen kirkko tässä maassa avautui myös sateenkaaripareille. Mutta työ jatkuu edelleen; vielä täytyy puolustaa ihmisoikeuksia. Työ jatkuu niin kauan kuin on syrjiviä asenteita, eriarvoistavia käytänteitä, halveksivaa puhetta. Ja jatkuu myös sen jälkeen, jotta myös kirkossa voisi kokea olevansa yhtä suurta perhettä.

Minulle perhe merkitsee yhteisöä, jossa voi kokea olevansa turvassa. Yhteisöä, jossa saa olla oma itsensä. Yhteisöä, jossa saa rakastaa ja olla rakastettu. Samalla perhe on myös yhteisö, jossa kuunnellaan toisia; jossa jokaisella jäsenellä on mahdollisuus vaikuttaa, tehdä yhteisöönsä muutosta.

Ajattelen, että perhe on valinta. Jokainen meistä tarvitsee ympärilleen yhteisöä, jossa nämä toteutuvat. Jokainen meistä voi valita, missä on se oma perhe, keistä se koostuu. 

Mekin muodostamme yhden suuren perheen, ainakin tämän hetken ajan. 
Koko sydämestäni toivon, että jokainen voi löytää perheen tästä yhteisöstä.

Tähän perheeseen mahtuu jokainen, kaikissa sateenkaarenväreissä. Riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta, riippumatta ulkoisista tekijöistä, riippumatta mistään. Tässä perheessä voi olla hyväksytty, rakastettu, voi olla turvassa. Kukaan ei ole liian sitä tai tätä ollakseen yhtä. Tässä perheessä ei tarvitse selitellä, miksi kaulassa roikkuu jotakin, miksi on jotakin, miksi on jonkinlainen. Tähän perheeseen mahtuu.

Sillä juuri nyt tarvitaan suurta perhettä ympärille. 

Maailma näyttää kamalimpia puoliaan sateenkaareville; painaa meitä alas; yrittää viedä ihmisoikeutemme. 

Mutta yhtenä suurena rintamana. Yhtenä suurena perheenä, me voimme nousta sitä kaikkea vastaan. Toisistamme voimme saada turvaa. Toisistamme voimme löytää yhteisön, jossa voimme tulla hyväksytyiksi ja rakastetuiksi, ihan sama mitä koko muu maailma huutaisi. Me huudamme lujempaa.

Ja me marssimme, huudamme, pidämme lippujamme korkealla niin kauan, että tasa-arvo toteutuu. Että ihmisoikeudet toteutuvat. Että jokaisella on oikeus olla olemassa ilman pelkoa.

Ja vielä sen jälkeenkin. Sillä niin perhe toimii.

Jumalauta Manse Pride; rakastakaa, juhlikaa, riemuitkaa, huutakaa. Niin että tuntuu. Ja olkaa yhtä suurta perhettä.